Sanotaan että reissun paras osa on se, kun
palaa kotiin.
Ainakaan tällä kertaa se ei pitänyt
paikkaansa.
Olisin helposti voinut jäädä maailmalle ja
kotiin tulemisen melankoliaa on vaikea sanoin kuvailla. Matkustaessani
lentokentälle tajusin, että ystäviä lukuun ottamatta en kaivannut Suomesta oikein
mitään. Kotiin tultuani seisoin huoneeni lattialla ja ihmettelin, täälläkö olin
asunut jo monta vuotta. Kaikki tuntui vieraalta ja epätodelliselta. Säpsähdin
yöllä hereille ja koetin muistaa, missä kaupungissa ja hostellissa olin, missä
olivat kaikki muut, olivatko kaikki jo lähteneet kaupungille? Suomessa olemisen
pettymys tuntui yllättävänkin kovalta.
Viimeisenä iltana Tokiossa suunnittelin
lähteväni vielä koluamaan Shibuyan jazz-baareja, mutta lopulta annoin periksi
monista lyhyistä yöunista muotoutuneelle väsymykselle. Kävin halaamassa baariin
lähteneitä tovereita hyvästiksi kadulla ja päästin ruokakaupassa myyjien
hämmästykseksi ensimmäiset lähtökyyneleet. Kun aamukuudelta palautin
vuodevaatteet respaan ja istuin juomaan aamukahvia ennen lentokenttämetroon
rientämistä, samat toverit saapuivat leveästi hymyillen ja tumman pussit
silmien alla hostelliin. “I promised you that we were going to have the
breakfast together!”, toverini sanoi kiljuessani onnellisena nähdessäni hänet
vielä ennen lähtöä. Tämän hollantilaisen uuden ystäväni hyvästeleminen antoi
alakulolle suurimman painon. Olimme viettäneet Tokiossa neljä käsittämättömän hauskaa
päivää ja keskustelleet kaikesta maan ja taivaan välillä. Tietty
reissuirtolaisuus saa tällaiset sattumanvaraiset kohtaamiset tuntumaan hyvinkin
syviltä. Myös tietoisuus matkan
päättymisestä tekee hetkistä merkityksellisiä. Sinänsä paradoksaalista, sillä
epävarmuus on läsnä myös kotona, joten elämän arvostamisesta nousevan
kiitollisuuden pitäisi olla läsnä joka päivä.
Tiettyjä oivalluksia matkaan liittyi, ja
osittain myös kotiinpaluuseen. Suurimmat ahaa-elämykset liittyivät, kuten
arvata saattaa, omaan elämään ja itseen. Oli tervehdyttävää tajuta että ei
ihmisenä ole täysin pilaantunut ja tavoittamattomissa, kuten olen epäillyt
kaikkina niinä iltoina kun kaadun suorilta jaloilta punkkaan johonkin
kiinnostavaan tapahtumaan tallustelemisen sijasta. Arki Helsingissä on
viimeisen vuoden aikana ollut jatkuvasti erittäin haasteellisiin tilanteisiin
joutumista. Itselle rakkaita ihmisiä ei juurikaan ehdi tapaamaan, hyville ja
voimauttaville harrastuksille ei ole aikaa, vapaa-aika on varattu toimiin
joiden on tarkoitus ylläpitää työkykyä (eli selän kuntoutus, kestävyyskunnon
ylläpito). Oli mahtavaa huomata että kolmen viikon aikana nukkuminen oli
helppoa eikä leukoja säästämään teetetty purentakisko ollut välttämätön.
Toisaalta työni sosiaalisten erityisryhmien kanssa on kuitenkin tuonut
toisenlaista rikkautta elämään: uteliaisuus muita kohtaan on vahvistunut ja
kansainvälisyys tullut houkuttelevammaksi. Arvostan leppoisaa yhdessäoloa ja hyvää
keskustelua. Jos kohdalle osuu hauska porukka, voi seuraavan päivän
suunnitelman taidemuseoekskursiosta heittää kanavaan ja eksyä karaokeboksiin.
Se, että on aikaa, on rikkautta. Se myös ruokkii luovuutta ja tekee ihmisten
kohtaamisen helpommaksi. Eläminen jatkuvasti omien voimien ylärajoilla
kuluttaa.
Japanissa matkustamisessa oli paljon hyviä
puolia. Kulttuuri on loputon aarreaitta, ihmiset erittäin mukavia ja
ystävällisiä. He ovat ylpeitä omasta kulttuuristaan. Japanilaiset ovat melko
hyvin toimeentulevia ja työteliäitä. Nautin siitä, että ei tarvinnut potea
huonoa omaatuntoa rikkaana länkkärinä reissaamisesta, kuten kehittyvämmissä
Aasian maissa. Japanin edistyksellisyys antoi paljon pohtimisen aihetta ja
auttoi hahmottamaan myös Euroopan ja Aasian eroja. Matkakohteeksi sen valitsee
todennäköisesti fiksut ihmiset, jotka eivät ole tulleet seksituristeiksi tai
dokaamaan. Päinvastoin, kohtasi matkailijoita, jotka olivat tulleet maahan
esteettisin tai historiallisin, ehkä urheilullisin perustein. Esimerkiksi
näkyvä ammattiryhmä, jonka reissussa kohtasin oli arkkitehdit, joita tapasin
useita. Liekö sattumaa tai ei, mutta heidän kanssaan oli erittäin
mielenkiintoista vaihtaa ajatuksia!
Matkustamisen eräs parhaista puolista on
ajattelun yksinkertaistuminen. Kun kotona pakkaa rinkkaansa välttämättömät
tavarat, huomaa uudessa paikassa pian että moni absoluuttisen pakollisena
pitämänsä asia ei olekaan ollenkaan välttämätön. Ja siksi takaisin tullessa
koti näyttää absurdilta museolta, jäänteiltä jostain sellaisesta ajattelusta
joka on pysähtynyt kauan sitten kotijumalina palvottuihin ihanteisiin,
myytteihin, joita pitää identiteettinsä rakennusaineina. Kotiinpaluuta seuraa
ensin tarmokas suursiivous, sitten perusteellinen tarkasteleminen siitä, mitä
rakenteita haluaa elämässään pitää yllä, millaisia ihmissuhteita jatkaa.
Siksipä uuden reissun suunnittelu on
prosessi ja rakenne, jota haluan lähitulevaisuudessa suosia. Kohteita on jo
kirjattu ranskalaisilla viivoilla ruutupaperiin, johon olen koonnut kaikenlaisia
toimia, tehtäviä ja asioita joita haluan tehdä ja toteuttaa ennen kuin täytän
kolmekymmentä. Melko tarkkaan kaksi vuotta aikaa! Joten tarkkaavaisuutta niiden
aikataulujen kanssa!
