Tokyo osa I

Junassa kohti Tokyota huokailin pettymyksestä, kun käsitin että istuin viimeistä kertaa shinkansenissa. Sen jälkeen junapassini vanhentuisi, ja palautuisin tuhkimona kurpitsavaunuihin ja tavalliseen kuolevaisuuteen. Olin Nikkoon mennessä vaihtanut junaa Tokyossa ja kokenut lievää arkuutta saadessani vilauksen kaupungin holtittomasta mittakaavasta. Ruuhkametroissa matkustaminen tuntui kuumottavalta ajatukselta.

Hyppäsin junasta Uenossa ja vaihdoin metroon, joka vei Asakusaan ja siellä olevaan hostelliin. Olin ennakkoon ajatellut, että Tokyossa olisi matkan lopulla helpompaa kun oli jo reissannut yhdessätoista muussa mestassa. Ihmispaljous ja metrolinjojen viidakko sujuisi rutiinilla. No. Ei kyllä pitänyt juurikaan paikkaaansa. Tokyo on Iso. Ja Hektinen. Ja Valtava. Raahasin jälleen rinkkaani uudessa kaupunginosassa, jossa samannimisiä asemia oli useampia, ja ylökirjaamani ohjeet hostellin löytämiseksi eivät olleet metroasemalta, vaan junalta käsin. Seikkailujen jälkeen löysin Sakura- hostellin, joka sekin oli iso ja hektinen, ja ehkä tähän astisista hostelleista länsimaisin ja siinä mielessä tylsin.

Pesin pyykit ja aloin suunnitella viimeisiä päiviä Tokyossa. Mietin lähtisinkö Hakoneen päiväretkelle haikkaamaan vai en. Samaan pöytään istui hollantilainen kaveri, joka opiskeli arkkitehdiksi. Alkoi naurattaa, koska kaveri oli jo kolmas arkkitehti jonka olin tavannut matkallani. Vähitellen pöytään tuli lisää porukkaa, Englannista, Australiasta, Tanskasta, Saksasta… Hauskoja tyyppejä. Kävin syömässä ja aloin valmistautua seuraavaan päivään.

Aamu valkeni kylmänä ja sateisena. Kävelin sateenvarjon alla puistossa ja ihmettelin uutta ympäristöä. Ajoin metrolla Uenoon ja kävin kansallismuseossa tutustumassa savikippoihin, vanhoihin kimonoihin ja maalauksiin. Näyttely oli koottu sakura-juhlan hengessä. Taidetta oli esillä sangen vähän, enimmäkseen näyttely keskittyi esineisiin ja kalligrafiaan. Vaatteet kuivuivat sen verran parin tunnin kiertelyn aikana, että päätin vielä jatkaa matkaani metrolla Ginzalle.

Pyörin vaatekaupoissa ja ihmettelin, mistä paikalliset, hemmetin tyylikkäät ihmiset oikein hankkivat vaatteensa. Ginza on kuuluisa muotikatu, mutta nähdäkseni tavaratalot olivat ylihinnoiteltuja ja vaatteet mun silmään sairaan tylsiä ja konservatiivisia. Joskin Comme des Garconsin showroom ja Abercrombie & Fitchin kahdeksankerroksinen liike olivat aikamoisen hienoja kokemuksia. Vaatteiden esillelaitto oli edellisessä kekseliäs, avara ja valkoinen, jälkimmäisessä vaatteita oli sangen vähän ja ne oli laitettu viivasuoriin riveihin Billnäs-tyylisiin tummiin hyllyihin. Portaikon vieressä olevalle seinälle oli maalattu sangen testosteroninen kuvaelma miehistä urheilemassa, kuin jonkin englantilaisen yliopiston joukkueessa, mutta vain alusasuissaan. Kaikki myyjät olivat pukeutuneet täsmälleen samalla tavalla, hiukset olivat laitettu presiis samoin. Hampaat oli valkaistu. Lattia oli kiiltävää mustaa marmoria, jota kaikissa kerroksissa joku jatkuvasti moppasi. Myyjien plastisuus sai olon tuntumaan ihan sairaan köyhältä turistilta. Teknojumputus soi. Pudotin kirkkaan pinkin lempitumppuni jonnekin hissin ja portaan välille. Matkaa oli vain muutama metri ja huomasin kadotukseni muutamassa sekunnissa- ja siltikään en löytänyt sitä! Kämppä oli sen verran pimeä ja myyjien viehtymys kliinisyyteen sen verralle pitkälle vietyä että se oli ehditty jo korjata jonnekin. Itseltäni loppui pokka, sillä pinkki karvatumppuni oli sen verran kulunut ja kauhtunut että en yksinkertaisesti kehdannut lähteä kyselemään sen perään. Plus ettei kukaan muu ollut käyttänyt pipoa ja tumppuja enää kuukausiin Tokyossa. That is sooo laast season!! Niinpä hiivin takavasemmalle ja otin metron kohti hostellia.

Hostellilla istui joukkueellinen porukkaa pöydän ääressä. Vaihdettuani kuivan fleecen ylle liityin seuraan, ja äkkiä edessäni oli mukillinen likööriä, whiskyä ja tölkillinen olutta. Pian olin ylipuhuttu lähtemään klubille jonnekin Tokyoon. Yksityiskohtiin sen enempää menemättä vietimme käsittämättömän hauskan yön ja aamun paikallisessa diskoteekissa, jossain teollisuusalueen laidalla, jossa soitto soi kuuteen asti aamulla. Yksi paikan viidestä tanssilattiasta oli merelle päin, ja vähän ennen viittä todistimme auringon nousun meren ylle. Pääsimme takaisin hostellille kahdeksalta aamulla. Nukuin yhteentoista ja lähdin retkueemme kera Yoyogi-puistoon viettämään krapulaa ja katsomaan ihmisiä.

Nikko

Nikkorisoun hostelli oli aivan temppelialueen laidalla, ja heti avatessani liukuoven kenkien riisumistilaan ja haistaessani kamiinassa palavan puun tuoksun, nähdessäni oleskeluhuoneesta avautuvan näyn aurinkoiselle joelle ja aistiessani hostellia pyörittävän pariskunnan hippifibat, tulin kotoisalle tuulelle. Heitettyäni rinkan huoneeseeni ja istuessani oleskeluhuoneeseen einehtimään ja kirjoittamaan, rouva toi eteeni kupillisen vihreää teetä, herra paikallisen keksin, jonka jälkeen juttelimme muumeista.

Nikkossa oli jännä, odottava tunnelma. Turistit eivät vielä olleet saapuneet kaupunkiin, joten nähtävyyksissä oli aika vähän porukkaa. Kävelin edestakaisin Nikkon ainoaa pääkatua ja kävin syömässä sairaan kalliissa intialaisessa ravintolassa. Illalla hostellin omistaja vei minut ja kolme huoneessani asunutta thaimaalaiskundia vuorille onseniin. Kevätsade sulatti vuoristolunta, ja meikä istui tunnin kuumassa lähteessä ja hengitti syvään. Mahtavaa!

Aamulla aurinko paistoi taas. Hyppäsin vuoristobussista haikkausaikeineni suosituimman trekin alkupäässä, vaikka turisti-infon virkailija olikin sanonut että reitillä on vielä lunta. Meikä viittasi korpisoturin kintaalla olan yli ja kerroin olevani Suomesta ja tykkääväni haasteista. Niine hyvineni lähdin kapuamaan upean vesiputouksen viertä ylöspäin. Vajaan kahden kilometrin ja melkein tunnin kuluttua vedin nöyrän hännän koipien väliin. Alkumatkan huippufiilis, hankikanto ja ihana auringonpaiste alkoi haihtua kun pääsin metsään. Solaarivoimalla lämmitetty hanki petti jalan alla ja vajosin joka kolmannella askeleella polviani myöten lumeen. Lysähtäneimpien välilevyjen vaiheilta kuului pari ikävää parkaisua ja oioin ruotoani sen minkä voin. Summasin tilanteen: en ollut nähnyt tieltä poistuttuani yhtään ihmistä, kukaan ei tiennyt minne olin matkalla, ja matkaa olisi vielä seitsemän kilometriä. Nössö, turvallisuushakuinen puoleni ryki arkana kurkkuaan ja muistutti, miten hidasta kulku on selän mentyä jumiin. Lähdin nielemään tappiomielialani ja hilloeväsleipäni auringonpaisteeseen, jossa käräytin nenäni.

Hyppäsin seuraavaan bussiin kohti korkeuksia, viimeistä pysäkkiä jonne vuoribussi vie, 1700+-metrin korkeudessa olevalle Yumoto-onsenille. Matkalla näin metsässä apinan rouskuttamassa käpyä. Vaeltelin aution lomakylän kaduilla ja nautin pysähtyneestä tunnelmasta ja oudosti keväisestä, rikinkatkuisesta maan hajusta. Vähän rapistuneet ja romahtaneetkin hotellit nukkuivat talviunta, odotellen turistibusseja, innostuneita vaeltajia, shintolaisalttareilla käsiään läpsäyttäviä rukoilijoita. Palasin kaupunkiin ja menin auringonlaskun aikaan kävelylle temppeleille. Seuraavana päivänä lähtisin Tokyoon, joka tuntui vähän harmittavalta. Olisihan ollut hauskaa olla vielä metsässä ja haikata, mutta Nikkossa se ei ollut mahdollista ja Tokyossa tuskin olisi kovin kiinnostavaa.

Nara

Aamulla heräsin tatamiltani herätyskelloon ja ilmeisesti siihen heräsivät myös muut, paitsi ehkä dormissani asustanut puolikuuro kiinalaismimmi, joka oli hereillä jo muutenkin. Mimmi oli muuten aivan mahtava tyyppi – meillä ei ollut yhteistä kieltä, hän ei juurikaan kuullut puhetta kuulolaitteellaan, mutta silti reissasi itsekseen, jutteli kaikkien huonekavereiden kanssa käännöslaitteen avustuksella ja joka käänteessä, jossa vain voi, tarjosi apuaan. Todella herttainen tyyppi. Nostan hattua ja muistan myös kotiin tultuani: kontakti kannattaa aina, ja aina kun voit, jelpi toveria.

Vedin aamiaisen roolia esittävän toast-setin Kyoton asemalla ja hyppäsin junaan kohti Naraa. Sinne saavuttuani huomasin edellispäivän ärtymyksen palaavan. Paikka oli täynnä turisteja, hiostavaa aurinkoa, peuroja ja peuran pasanderia. Eräs bambino yritti vohkia Lonely Planetin kädestäni kiduksiinsa. Aiemmin reissussa kuulemani varoitus siitä, että peurojen lähellä kannattaa pitää tarkkaa lukua Japan Railpassista ja muista matkustusasiakirjoista, palasi mieleen. Peurat ovat paikallisessa elämässä mielletty jumalten sanansaattajiksi, ja niillä on suojeltu asema kaupungeissa. Nara, vanha pääkaupunki, on yksi tärkeimmistä laidunnusalueista. Ne ovat erityisen nälkäisiä paperille, sillä Japanissa suuri osa painotuotteista tehdään riisiselluloosasta. Taistelimme siis peuran kanssa face to face oikeudesta Lonely Planetin lukemiseen. Voitin.

Vuosisatainen historia vihelsi korvissani ja keskusyksikköni vilkkui punaisella kovalevyn täyttymisen merkiksi. Kävin parissa LP:n suosittelemassa puutarhassa ja tapasin lipunmyyjän, jonka sukulaiset olivat kovia Suomi-faneja. Keskustelimme hetken ennen kuin menin ihastelemaan zeniittistä puutarhaa, mutta syvävaikuttuminen tuntui vaikealta. Puistolla oli upea dramaturgia, mutta silti. Liika on liikaa.

Reilua tuntia, muutamaa nigiriä ja bentobox-salaattia myöhemmin roikuin Todai-ji- temppeliä edustavan aidan pienoissa. Pian pyhätöt valuisivat korvista ulos (Kyotossa kun olin nähnyt jo aika monta kaupungin yli 1600 temppelistä), mutta Todai-ji näytti kyllä upealta. Se mainittiin oppaassa yhdeksi maailman suurimmista puurakennuksista. Pohdin pitkään, raaskisinko investoida yhden kymmenesosan päiväbudjetistani sisäänpääsystä, mutta järki voitti.

Todai-jissa on yksi maailman suurimmista buddhapatsaista ja sen nähdessään koki itsensä kyllä melko mitättömäksi. Alkuperäinen temppeli tuhoutui tulipalossa ja 1700-luvun puolivälissä rakennettu rekonstruktio jätettiin 2/3-osaan alkuperäisestä. Rakennus oli silti käsittämättömän kokoinen. Ja Buddha-patsas kokonsa puolesta varsinainen Godzilla. Vaikea käsittää, miten se on tehty ja saatu pysymään kasassa.

Nara-parkin loput kohteet luistelin aika vauhdilla ja lähdin takaisin Kyotoon tutkimaan bambuviljelmää Arashiyamaan. Paikalliset turistit parveilivat sakuraa viettämässä, joten kävelin alueella sangen lyhyen kierroksen, koska tungos yksinkertaisesti tuntui huonolta tavalta viettää aikaansa. Ostin Kyoton paikallisnameja, raakaan, vähän kaneliseen riisitaikinaan käärittyjä makeita tahnoja ja vetäydyin bambupellolle.

On mielenkiintoista, miten monenlaisia hiljaisuuksia Japanissa on. Vaikka ihmisiä on todella tiheästi maassa, ja huhtikuussa heitä on kevään vietossa liikkeellä kukaties normaalia enemmänkin, saattaa johonkin uuteen kohteeseen tullessa olla hyvinkin hiljaista. Ihmiset ilmaisevat itseään jopa ärsyttävän vähän, ja sen huomaa monissa arkisissa tilanteissa: liikennevälineissä, junien odotushuoneissa, kaupoissa…

Taidanpa vapautuneesti riistäytyä aasinsillalle, koskapa tekemiseni Narassa nyt eivät olleet järin kiinnostavia. Nimittäin ylipäänsä tuntuu mielekkäältä hetki pohtia äänisuunnittelun roolia Japanissa. Nagoyaa käsittelevässä merkinnässäni totesin majatalossa soitettavan linnunlaulua ja näppäilymusaa – ja heti kun henkilokunnalla oli iltapäiväsiesta, levy muuttui länkkäridiskojumputukseksi. Japanissa lähes kaikkiin tilanteisiin ja tapahtumiin on jonkinsorttinen äänisuunnittelu. Fukuokalla liikennevaloissa kulkua siivitti dramaattinen melodia, jonka sävy muuttui yhä mollivoittoisemmaksi kun valot alkoivat vaihtua punaiseksi. Yakushimalla seinäkellon lyödessä aamuneljää kellotaulu avautui ja ilmoille kohosi pimpelipompeli-versio My heart will go on:ista. Hisseissä saattoi kuulla soitettavan merenkohinaa. Tavaratalon vessan oven mennessä lukkoon ja kankun painuttua lämmitetylle pytynrenkaalle, saattoi koppi äkkiä täyttyä epämääräisellä, urinoimisen lorinan peittävällä huminalla. Toisaalta jos ei saa asioitaan syystä tai toisesta tehtyä, voi pöntöstä kuitenkin painaa “Flushing sound”-nappulaa, ja kopin ulkopuolella seisoskeleville jonottajille luoda illuusion onnistuneesta toiminnasta. Kyotossa foodmarketissa soi voittoisa, ostohaluja herättelevä hilpeä musiikki. Family Martin-päivittäisruokakauppaan astuessaan ovikello soi riemukkaasti. Shinkansenissa seuraavaa juna-asemaa lähestyttäessä kaiuttimiin johdettiin maalaileva tunnari, ja päätepysäkille tullessa sen sävyssä oli jopa eronhetken melankoliaa. Julkisissa tiloissa äänet ovat siis melko kakofonisia, mutta yksittäisillä melodioilla on kuullakseni jonkinlainen, rauhoitteleva intentio.

Mutta ihmiset eivät julkisesti juurikaan ilmaise itseään äänillä. Kukaan ei lauleskele, tai höpötä itsekseen, jos ei ole vähän haksahtanut tai juuri siihen tarkoitukseen soveltuvassa karaoke-boksissa tai baarissa. Julkisesti ei hyräillä, hymistellä tai hilpeillä. Jos junassa hihkaisee ja heittää kanssaretkuavalle koplalle hyvän läpän , ja erehtyy ehkä nauramaan omalle hauskuudelleen kovaäänisesti, voi aistia kanssamatkustavista japanilaisista ilmoille ryöpsähtävän myötähäpeän tsunamin iskeytyvän typerän gaijinin niskaan ( Nim. Been There, Done That). 128 miljoonan asukkaan maahan mahtuu yllättävän paljon ääniä ja äänettömyyttä. On kiinnostavaa, että tilaa kontrolloidaan niin paljon erilaisilla soundeilla. Se varmasti vaikuttaa myös ihmisten sisäiseen kontrollintunteeseen. Paikallisten energia on pääosin hyväntahtoista ja ystävällistä. Mahtaako näillä asioilla olla yhteys? Miksihän äänen perustuva ekspressiivisyys on niin vähäistä? Ylipäänsä ilmaisu, sekä kuvan, että rakennusten, musiikin ja liikkeen, on melko hallittua, esteettistä ja harmoniaan ja rytmiin perustuvaa. Olen myös huomannut, että itselleni niin luonteenomainen puujalkavitsien veistely on Japanissa haastavampaa kuin Suomessa tai länkkärien kesken. Vastaanotto tuppaa olemaan kysyvän hämmentynyt. Avoimeen kontaktiin ei vastata kovin avoimesti, vaikka ystävällisyys onkin korkealuokkaista. Niinpä pyrinkin pitämään myös oman energiani normaalia matalammalla.

Seuraavana aamuna heräsin aikaisin, kävin lenkillä ja lähdin Gioniin sakurakävelylle, ennen kuin otin seuraavan shinkansenin kohti Nagoyaa, jossa tapasin Tero-sanin tovereineen. Vietettiin mukava ilta yliopiston kampusalueella sijaitsevassa raflassa ja kävelyllä lähiympäristössä. Juoksin pienen lenkin takaisin tullessa ja mietin, lähdenkö aamulla Hakoneen, Kanazawaan vai Nikkoon. Päätin lähteä Nikkoon, joten varasin hostellin ja lähdin sadepilveen tarpomaan. Jouduin vaihtamaan junaa kahdesti, mutta neljän tunnin matkustamisen jälkeen saavuin huomattavasti hiljaisempaan pikkukylän iltapäivä-auringossa.

Fukuoka

Yakushiman viimeisena aamuna vuoristoilmaan tottumaton ruumiini teki tepposet, ja kaansi vain mukavuudenhaluisesti kylkea heratyskellon soidessa. Juuri kun olisi pitanyt suorittaa timanttinen ponnistus Shirataniin haikkaamaan. Harmikseni paivasuunnitelmani siis piparisoitui. Saaren bussiyhteydet ovat sen verran harvat, etta suunnitelmaa ei saattanut myohentaa. Niinpa seurasin toveria lautalle kohti Kagoshimaa ja paatin pyrkia haikille siina paassa vesistoa, Sakurajiman saarella. Sakurajimassa on toimiva tulivuori ja sen nahneet kanssa-travellaajat ovat suositelleet　ylisanoilla saarta. Harmini tuli kaksinkertaiseksi, kun huomasin etta rinkkani ei mahtunut sataman lokerikkoon. Niinpa vedin leuan rintaaｎ ja steppailin kohti Kagoshiman juna-asemaa ja sielta Shinkansenilla Fukuokaan. Kyushun etelakarjesta pohjoispuolelle, siis kokonaisen saaren lapi, matka luotijunalla taittui parissa tunnissa. I <3 Shinkansen.

Fukuokassa vietin illan kaupungilla kavellen. Kaupungissa oli mukava, kansainvalinen, ehka jopa vahan eurooppalainen tunnelma. Vaikka pitstoppini kasitti yhden illan ja aamupaivan, sain Fukuokasta eli Hakatasta sangen boheemin ja Chicin kuvan.

Aamulla nousin aikaisin ja lahdin ihmettelemaan Ohorikoenin puistoa, joka avattiin vuonna 1929. Alueella oli vuosisatoja taaksepain linna, mutta en yrityksistani huolimatta loytanyt muita raunioita kuin portin, joka kyllakin oli hellasti huollettu. Linnantutkailun sijaan keskityin ihailemaan valtoimenaan kukkivaa sakuraa ja ihmisia, jotka istuivat kirsikkapuiden katveessa pressuillaan viettamassa kevatta.

Ohorikoenin ympari kulki kolme rataa： yksi pyorailijoille, yksi juoksijoille ja yksi kavelijoille. Lihakseni alkoivat kutista nahdessani sunnuntailenkkeilijoiden vaajaamatonta hikoilua. Jos olisin tiennyt aiemmin puiston holkkaharrastusta tukevista fasiliteeteista, olisin varustautunut lenkkikamoilla saitsaamiseen. Reissu on siina vaiheessa, etta nahtavyysahky kaantyy pian bulimiaksi, ja rinkan raahaaminen ainoana fysiologisena aktiviteettina taytyy nahda henkea ja ruumista kaapioittavana toimintana. Ruumiillinen turhautuminen saa hetkittain sarvet kasvamaan paahan. Hostellit ovat ruuhkaisia ja yleiset tilat ahtaita, joten venytteleminen ja punnerruspatterit tuntuvat yleista jarjestysta sotkevalta pelleilylta. Mutta menihan puiston tutkiminen kavellenkin ihan mukavasti. Saa oli jalleen palkitsevan aurinkoinen.　

Lahdin hakemaan rinkkaani hostellilta, ja olkkarissa istuskeli kolme perin ei-japanilaisella energialla varustettua miesta. Sanottiin kasipaivaa, ja kavi ilmi etta olivat tulossa illalla soittamaan Fukuokassa rokkikeikan.Harmittelin etta olin varannut jo hostellin Kyotoon, muuten olisin jaanyt kuulemaan konserttiansa. Vokalisti innostui kertoessani seuraavasta kohteestani, han kun oli Kyoton lokaali ja tunsi hyvin seuraavan guesthouseni vaen.

Hiihtelin Hakatan asemalle ja tyrmistyksekseni junat Kyotoon olivat varattuja seuraavat pari tuntia.　Niinpa jouduin odottelemaan jonkin aikaa asemalla. Vaikka otankin tallaiset viipyilyt taalla lunkisti, kiirettahan ei ole, aloin tassa vaiheessa kuitenkin kokea lievaa taisteluartymysta ilmassa. Vasitenkin, kun sangen tehokkaasti ulkoistamani duunikelat alkoivat tirsua ilmarakosista aivoihini, ja akkia mina ja rinkkani olimme paksun harmaan arkipilven keskella. Parin tunnin aivolimbon ryvettamana kerasin lopulta itseni Shinkanseniin kohti Kyotoa - taas. Arhamointini sai uuden muodon, ja suomeksi sadatellen etsin hostelliani taas uudesta kaupunginosasta. Gojo Guest House oli rakennettu vanhaan japanilaistaloon ja paikan leppoisa tunnelma palautti sekunneissa hyvan tuuleni.　Yksi tyontekijoista osoittautui tosi kiinnostavaksi kaveriksi. Keskustelimme pitkan tovin siperialaisesta perinnemusiikista ja Mongolian musaskenesta. Han myos totesi etta Hakatassa kohtaamani bandi oli erittainkin kuuluisa Japanin maalla. Sen kuullessani en enaa ollenkaan ihmetellyt kundien laid-back olemusta.

Keskusteluamme kuunnellut walesilainen expat, joka tyoskenteli Hong Kongissa opettajana, kaantyi puoleeni kahden jaatyamme. Nainen oli tehnyt useamman viikon kasittavan reissun Mongoliassa ja reissannut siella ristiin rastiin. Vaihdoimme reissukokemuksiamme Kiinasta, Japanista ja Mongoliasta, ja kyselin hanen elamastaan Hong Kongissa. Nainen suositteli haikkausmestoja Kiinassa. Ylistettyamme tarpeeksi Pekingia paadyimme pohdiskelemaan modernia maailmaa ja miesten ja naisten rooleja taman paivan yhteiskunnassa. Mietimme Kiinan talouskasvua ja sen vaikutusta lansimaihin ja luonnonvaroihin. Toivoimme hiljaisesti etta maailmojen kohtaaminen sujuisi paremmin kuin uumoilimme. Viinilasien tyhjennyttya pohdimme, miksi maailmaa ei johda niin viisaat ihmiset kuin me.

Yakushima II

Seuraavana aamuna kello soi 3.30, ja mina ja Havaijilainen Dayna hotkimme olohuoneessa aamupalaa. Pakkasin reppuun villapaidan, fleecen, sadevaatteet ja rutkasti evasta, silla olimme matkalla kohti saaren tunnetuinta kohdetta, Jomon sugi-nimista seetripuuta. Se on Japanin vanhin tunnettu puu, ikaa 7200 vuotta.

Hiivimme bussipysakille klo 4.30, ja nousimme hytisten bussiin. Ajoimme reitin alkuun, jonne saavuttiin klo 6.10. Aurinko alkoi sarastaa,mutta kuten tunnettua, huipulla tuulee. Siispa lisasin villapaidan fleecen alle. Trekin alkuosa oli helppoa, rakennettua tieta, joka oli tehty vanhan rautatiekiskon paalle. Saavuimme 8 kilometrin paahan olevalle pitstopille vajaassa kolmessa tunnissa. Sitten alkoi haikin sydan, 2,5 kilometria pitka kiipeaminen kohti 1300 metrin korkeutta ja Jomon sugia. Taytyy sanoa, etta luulot itsestani jotenkin hyvakuntoisena ihmisena karisivat. Tassa maessa oli naas tahkoamista! En tajua, miten harmaahapset japanilaismummelit loikkivat niilla portailla ja kivilla kuin vuorikauriit. Havaijilainen toverini on alle 150 cm pitka, joten hanelle nouseminen oli ehka viela vaativampaa. Porrasvalit kun olivat naille omille jaloilleni ainakin suhteellisen pitkat. Nain jalkikateen ajatellen oli multa aika holmoa olla varoittamatta toveria siita, etta todennakoisesti tulen ottamaan retken jonkinmoisena liikunnallisena haasteena enka kevyena paivakavelyna... Reissu tuntui kuitenkin omaan kehooni mahtavalta.

On vaikea kuvailla sanoilla seetripuumetsan nakymia ja tunnelmaa. Ne olivat lyhyesti sanoen USKOMATTOMAT. Yakushima on luontonsa puolesta maailman perintokohde, en ole varma onko se virallisesti, mutta ainakin se sellaiseksi kelpaisi. Trekki oli 20 kilometria pitka, mukava paivaretki, mutta ehdottomasti haluan palata vuorille makuupussin kanssa ja tehda useamman paivan vaelluksen vuoristomajoissa. 1300 metrin korkeudessa kasvava seetripuumetsa oli kasittamattoman upea. Koko ekosysteemi poikkeaa ennen nakemistani, ja seetripuun raikas tuoksu, vuori-ilman tuntu ja erinomainen, aurinkoinen saa todella virittivat loistaviin fiiliksiin. Akkia tyohuolet ja oikeestaan kaikki maallinen elama tuntui jotenkin mitattomalta. 5 tunnin jalkeen tulimme paivan highlightille eli Jomon sugille. The Seetripuulle, joka on kasvanut paikallaan kasittamattoman kauan. Puu oli sen verran kunnioitusta herattava, etta kyynelkanavien akillinen huuhteleminen oli jalleen tarpeen. On uskomatonta ajatella, etta joku kasvava organismi on ollut siella, omassa hiljaisuudessaan niin kauan, etta koko lansimainen sivilisaatio on sen nakokulmasta yksi uloshengitys. Kun meikalaisesta on jaljella enaa kasa luita, seetri toivottavasti joogii omaan rauhalliseen tahtiinsa viela muutaman tuhatta vuotta.

Metsan jokainen yli 2000 vuotta vanha puu nimetaan, ja ne, samoin kuin kaatuneiden puiden kannot ovat omia persoonallisuuksiaan. Yhteen toololaisyksioni kokoiseen kantoon oli rakennettu alttari. Nakyma kohti taivasta oli, no, toivoa antava.

Yakushiman retki on ollut koko matkani sydan. Vaikka siella on jokseenkin hankalaa ja kallista matkailla ilman vuokra-autoa, haikkipaivani todella ylitti kaikki toiveeni taman reissun suhteen.

Kagoshiman ja Yakushima I

Miyajimassa kello soi 5.15. Seisoin kadulla suihkunraikkaana klo 5.55. ihailemassa punaisena nousevaa aurinkoa toverien kera. Hyppasimme paikallisjunaan kohti Hiroshimaa, jossa hyvastelin kaverit. Juna kohti Kyushua, Japanin etelasaarta, johon olin suunnitellut nousevani, oli loppuun varattu, joten odottelin tunnin nousua seuraavaan Shinkanseniin kohti Kagoshimaa.

Kagoshimassa huomasin avanneeni oven itselleni uudenlaiseen Japaniin.　Lankkareiden maara putosi rajusti, latinalaisten kirjainmerkintojen maara samoin. Koska edellisena iltana hostellissa oli ollut puhetta
lahestyvasta hurrikaanista, halusin tsekata saatiedot ennen kuin hyppaisin lauttaan kohti Yakushimaa - siita huolimatta etta oli mukavan kesainen saa, melkein 20 astetta lamminta ja aurinko paistoi siniselta taivaalta. Etsiskelin turisti-infoa ja internetia, mutta kun niita ei sattunut silmaan, kysaisin puhelinkauppiaalta neuvoa. Han kun ei puhunut Japania, ja viittiloimalla viesti ei tuntunut menevan harmalaiseen kalloon, han huikkasi toverilleen etta lahtee nayttamaan mulle paikkaa. Kaveltiin pari kolme korttelia pikkuiseen kaytavaan talojen valissa. Kumartelin ystavalliselle herralle ja nousin hissilla kolmanteen kerrokseen.

Tupakanhajuisessa huoneistossa kaikki seinat oli vuorattu DVD- ja pelikoteloilla. Netin kayttoa varten piti rekisteroitya firman asiakkaaksi. Myyjat eivat puhuneet sanaakaan englantia, ja lomake oli kirjattu kanjeiksi, mutta viittiloimalla taytettiin kohdat oikein. Koska neidit olivat niin perin juurin ystavallisia, paatin kysya tieta satamaan ja Yakushiman lautalle. Koska kommunikaatio oli edelleen vahintaankin kiikkeraa, haettiin sivuhuoneesta kaksi kielitaidotonta japanilaista lisaa selvittamaan asiaa. Seurasi puoli tuntia vimmattua viittilointia, paan puistelua, nyokyttelya, kumarteluja ja printterin ja kopiokoneen laulattamista, ennen kuin syvaan kumarrellen poistuin takaperin hissiin, huudellen "Arigatoo! Arigatoo!" mennessani.

Etelan ihmiset ovat viela, jos mahdollista, muita japanilaisia kultaisempia. Olisinkohan paassyt koko Yakushimalle ilman lukuisia kyselyitani matkan varrella? Esimerkiksi satamassa etsin oikeaa terminaalia kolmesta vaihtoehdosta lautalleni. Taukoa pitanyt virkailija pisti tohvelit jalkaansa, vei minut toiselle puolelle satamaa ja tarjoutui viela matkalla kantamaan laukkuani!

En ollut varannut punkkaa Yakushimalle hurrikaanivaroituksen takia, mutta olin saatiedot ihmeteltyani Kagoshimassa tsekannut etta Miyaunora Youth Hostellissa oli tilaa. Lonely Planetin mukaan satamasta on kymmenen minuutin kavelya hostelliin - harmi vain etten tajunnut tulleeni vaaraan satamaan! Ilta alkoi pimeta kun lauttani saapui rantaan. Turisti-infot olivat kiinni, eika mulla ollut kasitysta suunnasta. Juttelin pirssikuskin kanssa ja han sanoi etta taksimatkalle oli hulppea hinta, 40 euroa, mutta kun viimein tajusin etta olen vaaralla puolella saarta, matkaa maaranpaahan oli 20 kilometria ja aloin olla aika uuvuksissa koko paivan kestaneesta rinkan raahaamisesta, paatin tarttua kyytiin.

Taksimatkasta tuli kuitenkin erittain hauska. Kuski oli yliveikea, kuusissakymmenissa oleva harmaantunut mies, jolla oli aivan pyoreat kasvot, isot kultasankaiset silmalasit ja kulmakarvat kuin huuhkajalla. 20 minuutin matkan aikana keskustelimme Yakushimasta, Suomesta, Japanista, sarjakuvista ja kylpemisesta. Taksikuski rapatti japaniksi ja mina palatin vastaan suomeksi ja englanniksi. Nauroimme vakkarana toistemme omituisuudelle, mutta loppujen lopuksi, kun jalkikateen mietin, ei keskustelussa ollut mitaan, mita en olisi ymmartanyt. Hostellin pihalla kattelimme hihitellen, mika ekaa kertaa taalla ollessani tuntui soveliaalta. Katteleminen ja halailu on taalla aika harvinaista, mieluummin pidetaan kohteliasta hajurakoa ja puhutaan hiljaisella ja hillitylla aanella.

Eka paiva Yakushimalla sujui slow motionina. Nukuin myohaan ja oli vaikeaa paasta kayntiin. Kavelin ympari Miyaunoran kylaa ja ihailin meren kirkkautta, auringon paistetta ja sakuraa. Istuin auringossa tunnin ja ihailin kevatta. Yakushima on Japanin trooppisella vyohykkeella. Siella sataa yli 20 paivana kuukaudessa, joten tama oli harvinaista herkkua. Olin varustautunut sateeseen, mutta sainkin kesan! Ensimmaista kertaa yli viikkoon avasin ajatukseni elamalleni Suomessa, tyolleni, ystavilleni ja laheisilleni, kaikelle mika siella on. Kirsikkapuun juurella meren aarella pohdin elamanpolitiikkaani ja mietin parhaita ratkaisuja tulevaisuudessa. Paatosten tekeminen kevensi kuormaa.

Paluumatkalla kaupunkiin vuokrasin sadevaatteet vuoristohaikkausta varten.　Huoneeseeni oli muuttanut Kyoton yliopistossa opiskeleva mimmi Havaijilta. Loimme viisaat paamme yhteen ja lahdimme kaymaan lahialueen onsenissa. Illallistimme huoneessamme asuvan saksalaisen mimmin kanssa terassilla, joka puolestaan on vaihto-opiskelijana Nagoyan yliopistossa.

Hiroshima

Kyotosta suuntasin kohti Hiroshimaa. Saavuttuani asemalle kysyin neuvoa erittain ystavalliselta asemapoliisilta, joka otti asiakseen avustaa. Han saattoi minut sailytyslokerolle, vaihtoi siihen sopivat kolikot ja kysyi tarvitsenko karttaa. Kun nyokyttelin onnellisena, han kaivoi taskustaan asianmukaisen geografi-asiakirjan ja ympyroi minulle reitin keskeisiin kohteisiin. Han kaansi selkansa holmistykselleni ja lahti neuvomaan muita eksyksissa olevia turisteja. Aina valmiina! Otin myos aikamatkan esihistoriaan, silla soitin ystavalleni Tero-sanille aseman kolikkopuhelimesta. Kokemus kolikoiden hypnoottisesta tanssista vihrean pompelin ahnaaseen nieluun oli suorastaan varisyttava. Oi yhdeksankymmenta-luku!

Ystavani on vaihto-opiskelijana Japanissa, ja moninkertainen Nipponin kavija aiemmassa elamassaan. Hanesta on ollut suuri apu reissun suunnittelussa. Joku oli kaatanut vesipullooni reilulla kadella "Jalleen Nakemisen Riemua", joten vaikka kohtaamisen nayttamona olikin karu A-Bomb monumentti, hihkuin onnesta nahdessani tutut kasvot keskella Hiroshimaa.

Hiroshiman atomipommituksesta tulee kuluneeksi tana vuonna 67 vuotta. Peace Memorial Park rakennettiin muistuttamaan ydinaseiden diipeista vaikutuksista ja Nuclear Agen alkamisesta maailmanhistoriassa. Puistossa oli kaunis, rauhallinen tunnelma, tosi erilainen kuin edellisissa kaupungeissa.

Lahdimme kierrokselle 6.8.1945 pommituksia kasittelevaan museoon, joka oli kokemuksena suhteellisen pysayttava. Museoon oli vain nimellinen sisaanpaasymaksu, mika on hieno juttu, silla nayttelylla oli tarpeellisen valistuksellinen ote. Kierros alkoi Hiroshiman kaupungin historialla. Se oli aikanaan suuri ja edistyksellinen kaupunki, jossa oli paljon opiskelijoita. 1900-luvun alussa siella oli lukuisia mahdollisuuksia huvitteluun. Jenkit pommittivat II- maailmansodan aikana lahes kaikki Japanin kaupungit maan tasalle, joka nakyy monien kaupunkien rakennuskannassa. Hiroshiman kohtalo oli viela karumpi. Kaksi vitriinia, joihin oli rakennettu havainnepienoismallit ennen ja jalkeen pommituksen osoittivat atomivoiman aarimmaisyyden. Hiroshimasta ei pommituksen jalkeen ollut jaljella kuin pari kolme taloa ja tuhkaa - ennen sita kun taloja oli ollut satojatuhansia. Toisen kerroksen esinekokoelmat, uhrien palovammoja esittelevat valokuvat ja lavastetut nakymat pommityspaivalta olivat ultimatumhorror-kuvaston rajummasta paasta. 8.15. pysahtyneet kellot, sulavana roikkuva iho, paanahasta maahan kerralla irroneet hiuskuontalot, mustina sormista roikkuva luirut kynnet tekivat selvaksi etta pommin idea todella on pyyhkaista kokonaisia ihmiskeskittymia kerralla maailman kartalta. En jaksa lakata ihmettelemasta, mika helvetti joitakin ihmisia oikein vaivaa. Voihan sita elamansa muuhunkin kayttaa kuin muiden vihaamiseen. Kyynelkanavia tuli huuhdeltua kierroksen viimeisella osuudella, johon oli koottu pommituksen kokeneiden piirroksia ja tarinoita paivasta. Kuvat olivat rajuja. Palavia ihmisia hyppimassa sillalta veteen, koulun lattialla vieri vieressa mustaksi karahtaneita ruumiita, kertomuksia kovasta janosta karsivista uhreista, joita omaiset yrittivat epatoivoisesti pelastaa vedella ja ruokaoljylla. Veti hiljaiseksi.

Paukimme lopulta ulos ilta-aurinkoon ja ostimme pinon aivontuuletusvoileipia. Kerrottiin anekdootteja puolin ja toisin. Vaelleltiin kaupungilla kunnes oli aika siirtya paikallisjunalla Miyajima-guchiin viettaaksemme seuraavan paivan Miyajiman upealla saarella.

MIYAJIMA

Retkipaiva Miyajimalla valkeni, tai no, harmaantui sumeana. Kaupunki oli kaaraisty paksuun myrskypilveen. Vetta ja tuulta tuli paineella naamaan vaakasuorassa asennossa. Paatimme kuitenkin lahtea reippailemaan Miyajimalle, jossa saa alkoikin kirkastua.

Miyajima on shintojen pyha saari lukuisine alttareineen ja temppeleineen. Keskella saarta on kolme vuorenhuippua, josta korkein on n. 500 m korkea. Pohkeita suorastaan syyhytti paasta kiipeamaan sinne, ja kun sade lakkasi, lahdettiin porukalla kiipeamaan suosituinta reittia. Retkueemme kohosi ekaan kolmannekseen kimpassa, siita jatkoimme kaksin Teron kanssa viimeiset pari kilsaa huippukohtaan. Reissu Mt Misenille kesti reilut kaksi tuntia. Nakymat olivat kylla sanattomaksi vetavat. Saaren symboli, 16 metria korkea puuportti naytti ylhaalta katsottuna legopaikalta. Jyrkka umpimetsalla kuorrutettu vuorenrinne paattyi alhaalla turkoosiin veteen.

Reidet ja pohkeet tutisivat maitohappopolkkaa lahtiessamme toista puolta vuorelta alas. Matkan varrella oli toinenkin huippu, ja hetken huokailtuamme todettiin etta ei ole vaihtoehtona jattaa se nakematta. Vaikka portaiden nousukulmat tuntuivat jaloille julmetun pitkilta, ei yhtaan ottanut paahan kun paastiin huipulle. Jalleen kasittamaton luontoshow! Tosin jopa sen verran vakuuttava, etta allekirjoittanut ainakin muisti kuolevaisuutensa, kurkatessani alas jyrkanteelta jolla toveri seisoi. Sen alla kun oli pystysuora pudotus alas. Kauas alas. Puuskittainen raju tuuli sai olon tuntumaan pienelta ja kaariydyin kallioon istuskelemaan. Tovin pallisteltyamme lahdettiin kapuamaan alas. Valosuunnittelu ja hiljaisuuteen luottava aanisuunnittelu oli palkitseva. Molemmat oli suomalaismetsiin verrattuina erilaisia.

Napattiin alhaalla kaupasta lunchboxit ja odoteltiin pimean tuloa. Rannalla olevan temppelin eteen sytytettaisiin valot, ja ranta olisi upea. Mutta kuusi, seitseman tuntia kestanyt hikijumppa ja tuulessa seisoskelu sai retkueemme taipumaan semihamaraan, jolloin oli aika palata hostellille lautalla. Kaansin hostellissa amerikkalaiselle toverille karjalanpiirakoiden reseptin. Miten helvetissa kaannetaan englanniksi "Vaivaa taikina sopivan notkeaksi"?

Kyoto osa II

Lonely Planet, Tokio-Passi ja huonekaverit suosittelivat Ginkakujin temppelia, seka kavelya Path of Philosophylla, kanavanvarrella Ginkakujin lahella. Kanavaa reunustaa pitka　rivi kirsikkapuita. Sakura eli kirsikankukinta-aika on todella lahella alkamistaan, mutta juuri kavelyn ajankohtaan puut vasta pullistelivat nupuissaan. Vahan valvollisuudentuntoisesti　lahdin liikkeelle kohti Ginkakujia. Se oli rakennettu vuonna 1482, by Shogun Ashikaga Yoshimasa. Sen tarkoitus oli olla elakepaivien mukava majanen, joka oli maara paallystaa hopealla. Harmi vain ettei hopeointi toteutunut. Oli mokki silti todellakin nakemisen arvoinen, kuten kaikki kanavanvarrella katsastamani pyhatot. Puutarha-arkkitehtuuri, niin kuin muukin tila-ajattelu on taalla jarjettoman pitkalle vietya. Vuorenrinteille rakennetut zen-puutarhat ovat rikkumattoman oikeamielisyyden tulosta, joka saa levottomuuden riisumaan nopeasti aseensa. Jotenpa vapaamielisen lyllerryksen suorittaminen kanavanvarrella oli hidasta ja pohdiskelun savyttamaa.

Ystavaltani Pekelta lainaamani matkakompassi on tullut monessa kohtaa tarpeeseen, vaikka se ei olekaan pelastanut minua eksymisilta tai ylimaaraisilta junaseikkailuilta. Matkalla Fushimi Inarin porteille hyppasin vaaraan junaan- vaikka juuri tasta Tokio-Passi niin kirjaimellisesti varoitti! Mutta ilmeisesti jarkahtamattoman itsepaisesti halusin kokea paikallisjunan ja esikaupunkialueen riemuja. No harm done, Rail Passilla kiekka vei noin puoli tuntia ylimaaraista aikaa.

Kyoton yksi kuuluisimpia nahtavyyksia on Fushimi Inari、porttipyhatto ydinkeskustan ulkopuolella. Se on jalleen kerran vuorenrinteelle rakennettu kasittamaton porttilenkki. Matkaoppaat eivat avanneet kohdetta sen enempaa, joten sen upeus tuli totaalisena yllatyksena. Koska mulla ei ole siirtopiuhaa kameralle mukana, kantsuu pistaa googleen inari temple ja kuvahaku, koska siita saa saman tien kasityksen mista hommassa on jotenkuten kysymys. Vuorentinteelle kipuamista, vieri viereen rakennettuja punaisia puuportteja, muutaman porttirykaisyn valein kivisia alttarikeskittymia erilaisille shintojumaluuksille...

Seisoin Inarin paaportilla ja katsoin karttaa. Lenkki alueen ympari on nelja kilsaa pitka. Ynnasin, etta jos 7 kilometrin lenkki keskuspuistossa taittuu rapiaan kolmeenkymmeneen minuuttiin, nelja kilsaa menee heittamalla tunnissa. Ei siina muuten mitaan, mutta kun oli ilta-auringon aika eika reitilla ole valaistusta. Lahdin siis rivakasti liikkeelle ehtiakseni takaisin ennen pimeaa.

En tietenkaan tajunnut etta lenkki on 4 kilometria- suurimman osan aikaa ylamakeen. Niinpa mukavasta zen-tallustelusta tulikin juosten tehty kyykkytreeni, mika toisaalta oli ihan tervetullutta reippailua aamupaivan filosofisten huokailujen jalkeen (varsinkin kun ruokatodellisuuteen on tullut myos korikaupalla nigireja, monjapullia ja raakataikinanameja).

Inari temppeli on yksi upeimmista koskaan nakemistani paikoista, joten olen iloinen etta paatin viskata nahtavyysennakkoluuloni jorpakkoon ja lahtea hikiselle iltalenkille auringonlaskusta huolimatta.

Kyoto osa I

VR:n ongelmat saivat aivan uudet mittasuhteet, kun hyppasin Nagoyassa luotijunaan kohti Kyotoa. Juna suhautti valin tuossa tuokiossa ja junia kulki noin vartin valein. Matka sujui kuin biljardipallon vaajaamaton kulku kohti kulmasakkia. Mahtava kokemus! Mietinpa vain, miten tama maa selviaisi ilman toimivaa rataverkkoa.　Tata kokemusta vasten on entista vaikeampaa tajuta, miten rakkaassa Harmassa aivan tavallinen talvipaiva saattaa saada koko Suomen joukkoliikenteen polvilleen viikkokausiksi.

Bondasin dormissani asustelleen israelilaisen kundin kanssa, joka lahti nayttamaan mulle yhta kaupungin 1600 temppelista. Kaveri oli ollut kolme vuotta kotimaansa armeijassa. kuten muutkin ikaluokkansa edustajat, ja sain sangen seikkaperaisen selvityksen maan sisapoliittisesta tilanteesta. Tietenkin yhden nakokulman, ja kenties niskan paalla olevan osapuolen -sellaisen. Keskustelumme oli silti sangen mielenkiintoinen ja vakuutuin entista vahvemmin siita, etta sodassa ei ole voittajia. Vaikka en hyvaksynytkaan kaikkia nakemyksiaan, voin ymmartaa niita hanen taustaansa vasten.

Temppelialue itsessaan oli sangen hieno, "vuoren"rinteeseen rakennettu pyhatto. Nain illan hamarassa jonon, joten kipitin sen peraan vaikka en tiennytkaan mihin ihmiset olivat matkalla. Maksoin euron verran lipusta. Riisuin kenkani mustaan muovipussiin ja laskeuduin jyrkkia portaita maan alle temppelin alle.　Portaiden alapaassa seissyt univormupukuinen mies viittiloi tarttumaan vasemmalla olevaan kaiteeseen. Tein tyota kaskettya. Hammennyksekseni huomasin joutuneeni pilkkopimeaan, ahtaaseen sokkeloon. Ei ollut mitaan karya, mita tuleman pitaisi. Kuikuilin taakseni todetakseni etta selan puolella minua seurasi japanilaisturistien armeija kantti kertaa kantti kaytavaan. Ei siis ollut vaihtoehto ruveta pohdiskelemaan ulospaasyreitteja paniikkitilanteessa vaan hiipia hiljaisen jonon keskella eteenpain, vasemmalla olevaa puuhelmikaidetta seuraillen. Hassua, miten niinkin luonnollinen asia kuin pimeys (totaalinen!) on niin harvinainen olosuhde, etta sellaisen osuessa kohdalle pasmat uhkaavat menna vahan sekaisin. Labyrintin kruunasi valaistu, hitaasti pyoriva kivenlohkare johon oli hiottu jokin kanji-merkki, jota oli maara raplata ohikulkiessaan.　Tama oli hauska pieni kokemus, vaikka vielakaan en ole tajunnut mista siina oikeastaan oli kysymys,

Temppelialue oli iltavalaistuksessaan tosi hieno. Nakyma yli Kyoton oli huikea.　Viivyin alueella aikani ja seurasin kuinka turistit poseerasivat kirsikkapuiden, patsaiden ja vesilahteiden vieressa.

Tapasin huonekaverini ulkoportilla ja menimme syomaan paikalliseen ravintolaan. Tatamimatolla istuessamme katselin vahan kateellisena paikallisten joustavia lonkkia ja yritin saada tulehtuneen lonkankoukistajani asettumaan johonkin jarkevaan asentoon. Illallinen oli kerrassaan herkullinen. Skoolasimme Kirin-oluilla. Kampai!

Nagoya

Saavuin Nagoyaan sekavissa tunnelmissa. Mina ja vierustoverini, japanilaisrouva, huokailimme ja steppasimme kaytavalla vuorotellem kunnes viimein aloin seurata jotain valveensekaista horteenharmetta. Juuri siihen vajottuani stuertti tuuppasi nenan alle aamiaistarjottimen, joka oli nahtava joko lihansyojien maailman vastaiskuksi tai linjojen sailytysprikalliseksi aamupalan sijaan. Nagoyan kentalla sitten ensi toikseni (heti hyonteismyrkylta tuoksahtavan rinkan nappaamisen jalkeen (siihen kun oli vintilla muuttanut joukkueellinen tuholaisia)) ostin breakfast setin, jonka tilaaminen oli ensimmainen kosketukseni tulevien paivien kommunikaatiokeinoista tarkeimpiin, loputtomaan hymyilyyn, nyokyttelyyn ja molemminpuoliseen hammennykseen,


Nagoyan kentta on rakennettu kaupungin ulkopuolella olevalle saarelle. Junamatka kaupunkiin oli hieno.　Kaupunki oli viela sympaattisessa unenpopperossa, joten loysimme saman savelen heti. Junaan nousi heti kaikki mielikuvieni japanilaisten klassikkohenkilot: mummeli ylisuuressa hatussa, upeasti leikattuun liituraitapukuun pukeutunut salariiman, neon vareihin sonnustautunut animeteini jne... Palmut huojuivat sinisen meren rannalla, fiilis oli kuin Miyasakin piirretyissa konsanaan.



Majoituin ekan yoni perinteisessa ryokanissa, majatalossa, jonne hiippailin rinkkani alla kaupungin halki. Kertaheitolla oikeaan osoitteeseen, kiitos hostelworldiin tallennettujen hyvien ohjeiden! Istahdin aulaan oodottamaan majatalon aukeamista (tyoaika oli tuolloin katkolla). Ilahduin kun totesin ettei mihinkaan ole kiire! Antauduin talle ajatukselle siina maarin etta takaraivoni kolisi antaumuksella perinteiseen japanilaiseen puupaneeliseinaan torkahdellessani tuolissa. Maarattoman ajan, ehka tunnin kuluttua majatalon isanta Hiro tuli paikalle ja esitteli minulle dormitory-huoneeni. Kaytavalla soi linnunlaulunauha, keskuskaiuttimissa perinteinen japanilainen nappailymusiikki. Taytyy sanoa etta osuin ehka Nagoyan parhaaseen ryokaniin, meininki oli sen verran leppoisaa. Pihan peralla oli myos ilmainen public bath, onsen eli kuuma lahde. Joka nurkka oli puunattu puhtaaksi ja tatamimatolla nukkuminen todella hieno kokemus, joskin pullistuneen valilevyn vaiheilla jotkut lihakset huokailivat aamulla muutaman kerran syvaan noustessani ylos.

Nain periharmalaiselle oli hienoa nahda miten on mahdollista ajatella jokainen kayttoyksityiskohta viimeiseen piiruun. Ryokanissa oli tarjolla ilmaista vihreaa teeta ja automaattikahvia, ja printteriakin sai kayttaa ilmaiseksi, mika sekin oli miellyttavaa sen jalkeen, kun manna viikolla olin syytanyt Toolon kirjaston rouville 19,70 euroa printterin kayttamisesta lentolippujen tulostamiseen...


Tutustuin ryokanissa amerikkalaiseen mimmiin, jonka kanssa kavimme aamiaisella. Han oli Japanissa kielenopettajana nyt neljatta kuukautta. Han opetti minulle muutaman fraasin japania, perusjuttuja joilla selviytya ravintolassa, kaupassa ja kadulla, mutta ainakaan toistaiseksi ne eivat ole siirtyneet paahani kuittipaperilta, johon ne kirjasin...