Maanpaon periaatteista, osa 2

Sanotaan että reissun paras osa on se, kun palaa kotiin.

Ainakaan tällä kertaa se ei pitänyt paikkaansa.

Olisin helposti voinut jäädä maailmalle ja kotiin tulemisen melankoliaa on vaikea sanoin kuvailla. Matkustaessani lentokentälle tajusin, että ystäviä lukuun ottamatta en kaivannut Suomesta oikein mitään. Kotiin tultuani seisoin huoneeni lattialla ja ihmettelin, täälläkö olin asunut jo monta vuotta. Kaikki tuntui vieraalta ja epätodelliselta. Säpsähdin yöllä hereille ja koetin muistaa, missä kaupungissa ja hostellissa olin, missä olivat kaikki muut, olivatko kaikki jo lähteneet kaupungille? Suomessa olemisen pettymys tuntui yllättävänkin kovalta.

Viimeisenä iltana Tokiossa suunnittelin lähteväni vielä koluamaan Shibuyan jazz-baareja, mutta lopulta annoin periksi monista lyhyistä yöunista muotoutuneelle väsymykselle. Kävin halaamassa baariin lähteneitä tovereita hyvästiksi kadulla ja päästin ruokakaupassa myyjien hämmästykseksi ensimmäiset lähtökyyneleet. Kun aamukuudelta palautin vuodevaatteet respaan ja istuin juomaan aamukahvia ennen lentokenttämetroon rientämistä, samat toverit saapuivat leveästi hymyillen ja tumman pussit silmien alla hostelliin. “I promised you that we were going to have the breakfast together!”, toverini sanoi kiljuessani onnellisena nähdessäni hänet vielä ennen lähtöä. Tämän hollantilaisen uuden ystäväni hyvästeleminen antoi alakulolle suurimman painon. Olimme viettäneet Tokiossa neljä käsittämättömän hauskaa päivää ja keskustelleet kaikesta maan ja taivaan välillä. Tietty reissuirtolaisuus saa tällaiset sattumanvaraiset kohtaamiset tuntumaan hyvinkin syviltä.  Myös tietoisuus matkan päättymisestä tekee hetkistä merkityksellisiä. Sinänsä paradoksaalista, sillä epävarmuus on läsnä myös kotona, joten elämän arvostamisesta nousevan kiitollisuuden pitäisi olla läsnä joka päivä.

Tiettyjä oivalluksia matkaan liittyi, ja osittain myös kotiinpaluuseen. Suurimmat ahaa-elämykset liittyivät, kuten arvata saattaa, omaan elämään ja itseen. Oli tervehdyttävää tajuta että ei ihmisenä ole täysin pilaantunut ja tavoittamattomissa, kuten olen epäillyt kaikkina niinä iltoina kun kaadun suorilta jaloilta punkkaan johonkin kiinnostavaan tapahtumaan tallustelemisen sijasta. Arki Helsingissä on viimeisen vuoden aikana ollut jatkuvasti erittäin haasteellisiin tilanteisiin joutumista. Itselle rakkaita ihmisiä ei juurikaan ehdi tapaamaan, hyville ja voimauttaville harrastuksille ei ole aikaa, vapaa-aika on varattu toimiin joiden on tarkoitus ylläpitää työkykyä (eli selän kuntoutus, kestävyyskunnon ylläpito). Oli mahtavaa huomata että kolmen viikon aikana nukkuminen oli helppoa eikä leukoja säästämään teetetty purentakisko ollut välttämätön. Toisaalta työni sosiaalisten erityisryhmien kanssa on kuitenkin tuonut toisenlaista rikkautta elämään: uteliaisuus muita kohtaan on vahvistunut ja kansainvälisyys tullut houkuttelevammaksi. Arvostan leppoisaa yhdessäoloa ja hyvää keskustelua. Jos kohdalle osuu hauska porukka, voi seuraavan päivän suunnitelman taidemuseoekskursiosta heittää kanavaan ja eksyä karaokeboksiin. Se, että on aikaa, on rikkautta. Se myös ruokkii luovuutta ja tekee ihmisten kohtaamisen helpommaksi. Eläminen jatkuvasti omien voimien ylärajoilla kuluttaa.

Japanissa matkustamisessa oli paljon hyviä puolia. Kulttuuri on loputon aarreaitta, ihmiset erittäin mukavia ja ystävällisiä. He ovat ylpeitä omasta kulttuuristaan. Japanilaiset ovat melko hyvin toimeentulevia ja työteliäitä. Nautin siitä, että ei tarvinnut potea huonoa omaatuntoa rikkaana länkkärinä reissaamisesta, kuten kehittyvämmissä Aasian maissa. Japanin edistyksellisyys antoi paljon pohtimisen aihetta ja auttoi hahmottamaan myös Euroopan ja Aasian eroja. Matkakohteeksi sen valitsee todennäköisesti fiksut ihmiset, jotka eivät ole tulleet seksituristeiksi tai dokaamaan. Päinvastoin, kohtasi matkailijoita, jotka olivat tulleet maahan esteettisin tai historiallisin, ehkä urheilullisin perustein. Esimerkiksi näkyvä ammattiryhmä, jonka reissussa kohtasin oli arkkitehdit, joita tapasin useita. Liekö sattumaa tai ei, mutta heidän kanssaan oli erittäin mielenkiintoista vaihtaa ajatuksia!

Matkustamisen eräs parhaista puolista on ajattelun yksinkertaistuminen. Kun kotona pakkaa rinkkaansa välttämättömät tavarat, huomaa uudessa paikassa pian että moni absoluuttisen pakollisena pitämänsä asia ei olekaan ollenkaan välttämätön. Ja siksi takaisin tullessa koti näyttää absurdilta museolta, jäänteiltä jostain sellaisesta ajattelusta joka on pysähtynyt kauan sitten kotijumalina palvottuihin ihanteisiin, myytteihin, joita pitää identiteettinsä rakennusaineina. Kotiinpaluuta seuraa ensin tarmokas suursiivous, sitten perusteellinen tarkasteleminen siitä, mitä rakenteita haluaa elämässään pitää yllä, millaisia ihmissuhteita jatkaa.

Siksipä uuden reissun suunnittelu on prosessi ja rakenne, jota haluan lähitulevaisuudessa suosia. Kohteita on jo kirjattu ranskalaisilla viivoilla ruutupaperiin, johon olen koonnut kaikenlaisia toimia, tehtäviä ja asioita joita haluan tehdä ja toteuttaa ennen kuin täytän kolmekymmentä. Melko tarkkaan kaksi vuotta aikaa! Joten tarkkaavaisuutta niiden aikataulujen kanssa!