Maanpaon valmistelut eivät ole olleet kovinkaan harkittuja ja perinpohjaisia. Ehkä voidaan paremminkin puhua über-työnteon lomassa tehtävästä, summittaisesta ja löysäpanoksisesta hakuammunnasta, mutta nyt viimeinkin: ilmaan singottu nuoli on tarttunut tarunhohtoisen Nipponian maaperään. Hölkkälenkillä Hietaniemen lumisella rannalla hihittelin männä päivinä mielen toimintaa, sitä, miten vahvasti kiinnittyy omiin uskomuksiinsa ja alkaa seurata kovinkin sattumanvaraisia aivokemiallisia liikahduksia kuin jotain suurempaakin viisautta. Ja karmaturgilla nuo uskomukset kun tuppaavat silloin tällöin olemaan jonkin verran värikkäitä!
Nimittäin alunperäinen juoneni hypätä Moskovan junan kautta neljäksi vuorokaudeksi Siperian junaan ja ajella sen jälkeen taksilla aiottuun kohteeseen alkoi epäilyttää viimeistään siinä vaiheessa, kun kaivoin hostellien verkkoglleriasta paikallisia majasijoja. Yksin matkustavalle huoneen hinta olisi ollut lähes 80 euroa yö (!), tokikin tarkoitukseen nähden liian hyvässä hotellissa. (Turisti)jurttaan muuttamista ei harvoilla turismia esittelevillä nettisivuilla suositeltu vielä maalis-huhtikuussa loskan lotinan vuoksi. Käänsin siis mukavuuden haluisesti kylkeä kantakaupunkilaisessa yksiössäni ja pohdin realistisesti venäjän kielen taitojani (Ruki veer! Harashoo!) ja muutaman vuoden takaisia muistikuviani Ulan Batorista, Mongolian pääkaupungista jossa muiden kohteiden lomassa reissasimme ystäväni Peke Vaaran kanssa (silloisen reissublogin löytää osoitteesta varvasmatka.blogspot.com).
Ulan Bator oli upea, mutta myös sielua karheuttava kokemus. Saastepilven keskellä dynaamisessa asennossa seisovassa neuvostokarismaattisessa kaupungissa pikkulapset, mummot, lehmät ja koiranpennut laidunsivat samoissa roskakasoissa ruoan haussa. Näkymän toisella laidalla oli Louis Vuittonin nimeä kannatteleva kolossaalinen bisnesrakennus ja toisella kaupungin reunaan rakentunut jurttaslummi. Viime vuosien ankarat talvet ovat tappaneet paikallisilta paimentolaisilta karjan. Matalakoulutetuilla ihmisillä ei ole kuivilla aroilla kovin kummoisia mahdollisuuksia ilman eläimiä, joten paimentolaiset ovat virranneet kaupunkeihin etsimään työtä. Koska varallisuutta ei ole, vapaille tonteille pykätään harmailla huovilla vuorattuja jurttia katoksi pään päälle. Pakotetuissa olosuhteissa ja hiilestä mustanaan olevassa ilmassa jurttaslummit ovat perin surullinen näky, muuten niin kovin upeiden maisemien maassa.
No, köyhyyttä kohtaa joka paikassa. Siltä ei voi piiloutua eikä se ole mielekästä. Silti kuvaan hiipi jostain laiskuus ja tarve joutilaisuudelle. Viime aikojen duuniprojektit ovat olleet aivoille melkoista hiekkalinkousta. Työ on ollut antoisaa ja todella mielenkiintoista. Nyt kuitenkin kaipaa jotain ihan muuta, ehkäpä kunnon kulttuurishokkia, mutta ennen kaikkea, hyvää taukoa suorittamisesta. Sangen tymäkän, puolentoista vuoden lomattoman työputken jälkeen huomasin lopulta tuntevani itseni hivenen hölmöksi suunnitellessani vapaa-ajalleni kuukauden mittaista säätämissavottaa, joka kevättalvisesta reissusta kielitaidottomana keskelle Siperiaa olisi mahdollisesti muodostunut. (Ja taas se mukavuuden haluinen, hiljainen kylki jossakin kääntyy…)
Sattui niin, että lähdin serkkuni Sannan kanssa Go expo-messuille maaliskuun alkupuolella. Siinä sitten puntaroitiin erilaisia vaihtoehtoja maailman kattauksesta, rajoitteina vain aika ja raha. Tuo nohevasti maailmaa kolunnut sukulaisnaiseni heittikin pöytään lyömättömän vaihtoehdon, elikä Japanin, johon olin jo aiemminkin hajamielisissä kohderuleteissani pysähtynyt. Asiaa kompostoitavien kahvikuppien takana mutustellessamme idea alkoi tuntua sangen voimakkaasti versovalta. Joten lennot varaukseen ja reissujännitys tulille (ja Sannalle kiitos hyvästä aivoriihestä ja mahtavasta thai-päivällisestä!)!
Mutta tässäpä sitä törmää niihin mielikuviinsa: kuka sanoi että Japanissa olisi yhtään vaivattomampaa säätää kuin Siperiassa? Kielitaito on tässäkin suhteessa, hmm, hivenen rajoittunutta (...mushi mushi?). No, vertailevan tutkimuksen aika on sitten, kun kumpainenkin matka on tehty.
Tämän kertainen sieraimiin kantautuva vapauden aromi on itse asiassa peräisin viimeistäänkin viime kesältä, jolloin valmistuin maisteriksi. Kesäkuun alkupuolella järjestettiin bileet lapsuudenkodissani. Pyysin että kukkien ja lahjojen sijaan rakkaat ystävät ja sukulaiset toisivat juhliin itsensä- ja mahdollisesti tukea Siperian reissulleni. Reissukassa karttui yli kaikkien odotusteni, ja sangen häkeltyneenä tässä yhteydessä lausun vielä kerran kiitokseni sen johdosta. Tuesta osa lahjoitettiin HelsinkiMission Nuorten kriisipisteen toimintaan nuorten mielenterveystyöhön (Nuo kesäiset pirskeet olivat kertakaikkiaan upeat! Ne jäävät mieleeni yhtenä tähän astisen elämäni hienoimmista päivistä. Sää suorastaan kilpaili vieraiden upeuden kanssa. Olen kiitollinen ja onnellinen siitä, että elämässäni on niin paljon älyttömän monia hienoja ihmisiä.) .
Tämä blogi on luvattu jo noissa mainituissa juhlissa kirjoitettavaksi, joten Japanissa seikkaillessani seuraavien kolmen viikon aikana lupaan päivitellä kuulumisiani ja kokemuksiani tänne.
kansainvälisellä lentokentällä;
se oli tiellä ja vääräntyylinen
kun se vaappuen nousi
ja kaarsi laiskasti, nautiskellen.
Se oli jo perillä.
(Pentti Saaritsa : Vertaus)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti