Nikko

Nikkorisoun hostelli oli aivan temppelialueen laidalla, ja heti avatessani liukuoven kenkien riisumistilaan ja haistaessani kamiinassa palavan puun tuoksun, nähdessäni oleskeluhuoneesta avautuvan näyn aurinkoiselle joelle ja aistiessani hostellia pyörittävän pariskunnan hippifibat, tulin kotoisalle tuulelle. Heitettyäni rinkan huoneeseeni ja istuessani oleskeluhuoneeseen einehtimään ja kirjoittamaan, rouva toi eteeni kupillisen vihreää teetä, herra paikallisen keksin, jonka jälkeen juttelimme muumeista.

Nikkossa oli jännä, odottava tunnelma. Turistit eivät vielä olleet saapuneet kaupunkiin, joten nähtävyyksissä oli aika vähän porukkaa. Kävelin edestakaisin Nikkon ainoaa pääkatua ja kävin syömässä sairaan kalliissa intialaisessa ravintolassa. Illalla hostellin omistaja vei minut ja kolme huoneessani asunutta thaimaalaiskundia vuorille onseniin. Kevätsade sulatti vuoristolunta, ja meikä istui tunnin kuumassa lähteessä ja hengitti syvään. Mahtavaa!

Aamulla aurinko paistoi taas. Hyppäsin vuoristobussista haikkausaikeineni suosituimman trekin alkupäässä, vaikka turisti-infon virkailija olikin sanonut että reitillä on vielä lunta. Meikä viittasi korpisoturin kintaalla olan yli ja kerroin olevani Suomesta ja tykkääväni haasteista. Niine hyvineni lähdin kapuamaan upean vesiputouksen viertä ylöspäin. Vajaan kahden kilometrin ja melkein tunnin kuluttua vedin nöyrän hännän koipien väliin. Alkumatkan huippufiilis, hankikanto ja ihana auringonpaiste alkoi haihtua kun pääsin metsään. Solaarivoimalla lämmitetty hanki petti jalan alla ja vajosin joka kolmannella askeleella polviani myöten lumeen. Lysähtäneimpien välilevyjen vaiheilta kuului pari ikävää parkaisua ja oioin ruotoani sen minkä voin. Summasin tilanteen: en ollut nähnyt tieltä poistuttuani yhtään ihmistä, kukaan ei tiennyt minne olin matkalla, ja matkaa olisi vielä seitsemän kilometriä. Nössö, turvallisuushakuinen puoleni ryki arkana kurkkuaan ja muistutti, miten hidasta kulku on selän mentyä jumiin. Lähdin nielemään tappiomielialani ja hilloeväsleipäni auringonpaisteeseen, jossa käräytin nenäni.

Hyppäsin seuraavaan bussiin kohti korkeuksia, viimeistä pysäkkiä jonne vuoribussi vie, 1700+-metrin korkeudessa olevalle Yumoto-onsenille. Matkalla näin metsässä apinan rouskuttamassa käpyä. Vaeltelin aution lomakylän kaduilla ja nautin pysähtyneestä tunnelmasta ja oudosti keväisestä, rikinkatkuisesta maan hajusta. Vähän rapistuneet ja romahtaneetkin hotellit nukkuivat talviunta, odotellen turistibusseja, innostuneita vaeltajia, shintolaisalttareilla käsiään läpsäyttäviä rukoilijoita. Palasin kaupunkiin ja menin auringonlaskun aikaan kävelylle temppeleille. Seuraavana päivänä lähtisin Tokyoon, joka tuntui vähän harmittavalta. Olisihan ollut hauskaa olla vielä metsässä ja haikata, mutta Nikkossa se ei ollut mahdollista ja Tokyossa tuskin olisi kovin kiinnostavaa.