Nara

Aamulla heräsin tatamiltani herätyskelloon ja ilmeisesti siihen heräsivät myös muut, paitsi ehkä dormissani asustanut puolikuuro kiinalaismimmi, joka oli hereillä jo muutenkin. Mimmi oli muuten aivan mahtava tyyppi – meillä ei ollut yhteistä kieltä, hän ei juurikaan kuullut puhetta kuulolaitteellaan, mutta silti reissasi itsekseen, jutteli kaikkien huonekavereiden kanssa käännöslaitteen avustuksella ja joka käänteessä, jossa vain voi, tarjosi apuaan. Todella herttainen tyyppi. Nostan hattua ja muistan myös kotiin tultuani: kontakti kannattaa aina, ja aina kun voit, jelpi toveria.

Vedin aamiaisen roolia esittävän toast-setin Kyoton asemalla ja hyppäsin junaan kohti Naraa. Sinne saavuttuani huomasin edellispäivän ärtymyksen palaavan. Paikka oli täynnä turisteja, hiostavaa aurinkoa, peuroja ja peuran pasanderia. Eräs bambino yritti vohkia Lonely Planetin kädestäni kiduksiinsa. Aiemmin reissussa kuulemani varoitus siitä, että peurojen lähellä kannattaa pitää tarkkaa lukua Japan Railpassista ja muista matkustusasiakirjoista, palasi mieleen. Peurat ovat paikallisessa elämässä mielletty jumalten sanansaattajiksi, ja niillä on suojeltu asema kaupungeissa. Nara, vanha pääkaupunki, on yksi tärkeimmistä laidunnusalueista. Ne ovat erityisen nälkäisiä paperille, sillä Japanissa suuri osa painotuotteista tehdään riisiselluloosasta. Taistelimme siis peuran kanssa face to face oikeudesta Lonely Planetin lukemiseen. Voitin.

Vuosisatainen historia vihelsi korvissani ja keskusyksikköni vilkkui punaisella kovalevyn täyttymisen merkiksi. Kävin parissa LP:n suosittelemassa puutarhassa ja tapasin lipunmyyjän, jonka sukulaiset olivat kovia Suomi-faneja. Keskustelimme hetken ennen kuin menin ihastelemaan zeniittistä puutarhaa, mutta syvävaikuttuminen tuntui vaikealta. Puistolla oli upea dramaturgia, mutta silti. Liika on liikaa.

Reilua tuntia, muutamaa nigiriä ja bentobox-salaattia myöhemmin roikuin Todai-ji- temppeliä edustavan aidan pienoissa. Pian pyhätöt valuisivat korvista ulos (Kyotossa kun olin nähnyt jo aika monta kaupungin yli 1600 temppelistä), mutta Todai-ji näytti kyllä upealta. Se mainittiin oppaassa yhdeksi maailman suurimmista puurakennuksista. Pohdin pitkään, raaskisinko investoida yhden kymmenesosan päiväbudjetistani sisäänpääsystä, mutta järki voitti.

Todai-jissa on yksi maailman suurimmista buddhapatsaista ja sen nähdessään koki itsensä kyllä melko mitättömäksi. Alkuperäinen temppeli tuhoutui tulipalossa ja 1700-luvun puolivälissä rakennettu rekonstruktio jätettiin 2/3-osaan alkuperäisestä. Rakennus oli silti käsittämättömän kokoinen. Ja Buddha-patsas kokonsa puolesta varsinainen Godzilla. Vaikea käsittää, miten se on tehty ja saatu pysymään kasassa.

Nara-parkin loput kohteet luistelin aika vauhdilla ja lähdin takaisin Kyotoon tutkimaan bambuviljelmää Arashiyamaan. Paikalliset turistit parveilivat sakuraa viettämässä, joten kävelin alueella sangen lyhyen kierroksen, koska tungos yksinkertaisesti tuntui huonolta tavalta viettää aikaansa. Ostin Kyoton paikallisnameja, raakaan, vähän kaneliseen riisitaikinaan käärittyjä makeita tahnoja ja vetäydyin bambupellolle.

On mielenkiintoista, miten monenlaisia hiljaisuuksia Japanissa on. Vaikka ihmisiä on todella tiheästi maassa, ja huhtikuussa heitä on kevään vietossa liikkeellä kukaties normaalia enemmänkin, saattaa johonkin uuteen kohteeseen tullessa olla hyvinkin hiljaista. Ihmiset ilmaisevat itseään jopa ärsyttävän vähän, ja sen huomaa monissa arkisissa tilanteissa: liikennevälineissä, junien odotushuoneissa, kaupoissa…

Taidanpa vapautuneesti riistäytyä aasinsillalle, koskapa tekemiseni Narassa nyt eivät olleet järin kiinnostavia. Nimittäin ylipäänsä tuntuu mielekkäältä hetki pohtia äänisuunnittelun roolia Japanissa. Nagoyaa käsittelevässä merkinnässäni totesin majatalossa soitettavan linnunlaulua ja näppäilymusaa – ja heti kun henkilokunnalla oli iltapäiväsiesta, levy muuttui länkkäridiskojumputukseksi. Japanissa lähes kaikkiin tilanteisiin ja tapahtumiin on jonkinsorttinen äänisuunnittelu. Fukuokalla liikennevaloissa kulkua siivitti dramaattinen melodia, jonka sävy muuttui yhä mollivoittoisemmaksi kun valot alkoivat vaihtua punaiseksi. Yakushimalla seinäkellon lyödessä aamuneljää kellotaulu avautui ja ilmoille kohosi pimpelipompeli-versio My heart will go on:ista. Hisseissä saattoi kuulla soitettavan merenkohinaa. Tavaratalon vessan oven mennessä lukkoon ja kankun painuttua lämmitetylle pytynrenkaalle, saattoi koppi äkkiä täyttyä epämääräisellä, urinoimisen lorinan peittävällä huminalla. Toisaalta jos ei saa asioitaan syystä tai toisesta tehtyä, voi pöntöstä kuitenkin painaa “Flushing sound”-nappulaa, ja kopin ulkopuolella seisoskeleville jonottajille luoda illuusion onnistuneesta toiminnasta. Kyotossa foodmarketissa soi voittoisa, ostohaluja herättelevä hilpeä musiikki. Family Martin-päivittäisruokakauppaan astuessaan ovikello soi riemukkaasti. Shinkansenissa seuraavaa juna-asemaa lähestyttäessä kaiuttimiin johdettiin maalaileva tunnari, ja päätepysäkille tullessa sen sävyssä oli jopa eronhetken melankoliaa. Julkisissa tiloissa äänet ovat siis melko kakofonisia, mutta yksittäisillä melodioilla on kuullakseni jonkinlainen, rauhoitteleva intentio.

Mutta ihmiset eivät julkisesti juurikaan ilmaise itseään äänillä. Kukaan ei lauleskele, tai höpötä itsekseen, jos ei ole vähän haksahtanut tai juuri siihen tarkoitukseen soveltuvassa karaoke-boksissa tai baarissa. Julkisesti ei hyräillä, hymistellä tai hilpeillä. Jos junassa hihkaisee ja heittää kanssaretkuavalle koplalle hyvän läpän , ja erehtyy ehkä nauramaan omalle hauskuudelleen kovaäänisesti, voi aistia kanssamatkustavista japanilaisista ilmoille ryöpsähtävän myötähäpeän tsunamin iskeytyvän typerän gaijinin niskaan ( Nim. Been There, Done That). 128 miljoonan asukkaan maahan mahtuu yllättävän paljon ääniä ja äänettömyyttä. On kiinnostavaa, että tilaa kontrolloidaan niin paljon erilaisilla soundeilla. Se varmasti vaikuttaa myös ihmisten sisäiseen kontrollintunteeseen. Paikallisten energia on pääosin hyväntahtoista ja ystävällistä. Mahtaako näillä asioilla olla yhteys? Miksihän äänen perustuva ekspressiivisyys on niin vähäistä? Ylipäänsä ilmaisu, sekä kuvan, että rakennusten, musiikin ja liikkeen, on melko hallittua, esteettistä ja harmoniaan ja rytmiin perustuvaa. Olen myös huomannut, että itselleni niin luonteenomainen puujalkavitsien veistely on Japanissa haastavampaa kuin Suomessa tai länkkärien kesken. Vastaanotto tuppaa olemaan kysyvän hämmentynyt. Avoimeen kontaktiin ei vastata kovin avoimesti, vaikka ystävällisyys onkin korkealuokkaista. Niinpä pyrinkin pitämään myös oman energiani normaalia matalammalla.

Seuraavana aamuna heräsin aikaisin, kävin lenkillä ja lähdin Gioniin sakurakävelylle, ennen kuin otin seuraavan shinkansenin kohti Nagoyaa, jossa tapasin Tero-sanin tovereineen. Vietettiin mukava ilta yliopiston kampusalueella sijaitsevassa raflassa ja kävelyllä lähiympäristössä. Juoksin pienen lenkin takaisin tullessa ja mietin, lähdenkö aamulla Hakoneen, Kanazawaan vai Nikkoon. Päätin lähteä Nikkoon, joten varasin hostellin ja lähdin sadepilveen tarpomaan. Jouduin vaihtamaan junaa kahdesti, mutta neljän tunnin matkustamisen jälkeen saavuin huomattavasti hiljaisempaan pikkukylän iltapäivä-auringossa.