Hiroshima

Kyotosta suuntasin kohti Hiroshimaa. Saavuttuani asemalle kysyin neuvoa erittain ystavalliselta asemapoliisilta, joka otti asiakseen avustaa. Han saattoi minut sailytyslokerolle, vaihtoi siihen sopivat kolikot ja kysyi tarvitsenko karttaa. Kun nyokyttelin onnellisena, han kaivoi taskustaan asianmukaisen geografi-asiakirjan ja ympyroi minulle reitin keskeisiin kohteisiin. Han kaansi selkansa holmistykselleni ja lahti neuvomaan muita eksyksissa olevia turisteja. Aina valmiina! Otin myos aikamatkan esihistoriaan, silla soitin ystavalleni Tero-sanille aseman kolikkopuhelimesta. Kokemus kolikoiden hypnoottisesta tanssista vihrean pompelin ahnaaseen nieluun oli suorastaan varisyttava. Oi yhdeksankymmenta-luku!

Ystavani on vaihto-opiskelijana Japanissa, ja moninkertainen Nipponin kavija aiemmassa elamassaan. Hanesta on ollut suuri apu reissun suunnittelussa. Joku oli kaatanut vesipullooni reilulla kadella "Jalleen Nakemisen Riemua", joten vaikka kohtaamisen nayttamona olikin karu A-Bomb monumentti, hihkuin onnesta nahdessani tutut kasvot keskella Hiroshimaa.

Hiroshiman atomipommituksesta tulee kuluneeksi tana vuonna 67 vuotta. Peace Memorial Park rakennettiin muistuttamaan ydinaseiden diipeista vaikutuksista ja Nuclear Agen alkamisesta maailmanhistoriassa. Puistossa oli kaunis, rauhallinen tunnelma, tosi erilainen kuin edellisissa kaupungeissa.

Lahdimme kierrokselle 6.8.1945 pommituksia kasittelevaan museoon, joka oli kokemuksena suhteellisen pysayttava. Museoon oli vain nimellinen sisaanpaasymaksu, mika on hieno juttu, silla nayttelylla oli tarpeellisen valistuksellinen ote. Kierros alkoi Hiroshiman kaupungin historialla. Se oli aikanaan suuri ja edistyksellinen kaupunki, jossa oli paljon opiskelijoita. 1900-luvun alussa siella oli lukuisia mahdollisuuksia huvitteluun. Jenkit pommittivat II- maailmansodan aikana lahes kaikki Japanin kaupungit maan tasalle, joka nakyy monien kaupunkien rakennuskannassa. Hiroshiman kohtalo oli viela karumpi. Kaksi vitriinia, joihin oli rakennettu havainnepienoismallit ennen ja jalkeen pommituksen osoittivat atomivoiman aarimmaisyyden. Hiroshimasta ei pommituksen jalkeen ollut jaljella kuin pari kolme taloa ja tuhkaa - ennen sita kun taloja oli ollut satojatuhansia. Toisen kerroksen esinekokoelmat, uhrien palovammoja esittelevat valokuvat ja lavastetut nakymat pommityspaivalta olivat ultimatumhorror-kuvaston rajummasta paasta. 8.15. pysahtyneet kellot, sulavana roikkuva iho, paanahasta maahan kerralla irroneet hiuskuontalot, mustina sormista roikkuva luirut kynnet tekivat selvaksi etta pommin idea todella on pyyhkaista kokonaisia ihmiskeskittymia kerralla maailman kartalta. En jaksa lakata ihmettelemasta, mika helvetti joitakin ihmisia oikein vaivaa. Voihan sita elamansa muuhunkin kayttaa kuin muiden vihaamiseen. Kyynelkanavia tuli huuhdeltua kierroksen viimeisella osuudella, johon oli koottu pommituksen kokeneiden piirroksia ja tarinoita paivasta. Kuvat olivat rajuja. Palavia ihmisia hyppimassa sillalta veteen, koulun lattialla vieri vieressa mustaksi karahtaneita ruumiita, kertomuksia kovasta janosta karsivista uhreista, joita omaiset yrittivat epatoivoisesti pelastaa vedella ja ruokaoljylla. Veti hiljaiseksi.

Paukimme lopulta ulos ilta-aurinkoon ja ostimme pinon aivontuuletusvoileipia. Kerrottiin anekdootteja puolin ja toisin. Vaelleltiin kaupungilla kunnes oli aika siirtya paikallisjunalla Miyajima-guchiin viettaaksemme seuraavan paivan Miyajiman upealla saarella.

MIYAJIMA

Retkipaiva Miyajimalla valkeni, tai no, harmaantui sumeana. Kaupunki oli kaaraisty paksuun myrskypilveen. Vetta ja tuulta tuli paineella naamaan vaakasuorassa asennossa. Paatimme kuitenkin lahtea reippailemaan Miyajimalle, jossa saa alkoikin kirkastua.

Miyajima on shintojen pyha saari lukuisine alttareineen ja temppeleineen. Keskella saarta on kolme vuorenhuippua, josta korkein on n. 500 m korkea. Pohkeita suorastaan syyhytti paasta kiipeamaan sinne, ja kun sade lakkasi, lahdettiin porukalla kiipeamaan suosituinta reittia. Retkueemme kohosi ekaan kolmannekseen kimpassa, siita jatkoimme kaksin Teron kanssa viimeiset pari kilsaa huippukohtaan. Reissu Mt Misenille kesti reilut kaksi tuntia. Nakymat olivat kylla sanattomaksi vetavat. Saaren symboli, 16 metria korkea puuportti naytti ylhaalta katsottuna legopaikalta. Jyrkka umpimetsalla kuorrutettu vuorenrinne paattyi alhaalla turkoosiin veteen.

Reidet ja pohkeet tutisivat maitohappopolkkaa lahtiessamme toista puolta vuorelta alas. Matkan varrella oli toinenkin huippu, ja hetken huokailtuamme todettiin etta ei ole vaihtoehtona jattaa se nakematta. Vaikka portaiden nousukulmat tuntuivat jaloille julmetun pitkilta, ei yhtaan ottanut paahan kun paastiin huipulle. Jalleen kasittamaton luontoshow! Tosin jopa sen verran vakuuttava, etta allekirjoittanut ainakin muisti kuolevaisuutensa, kurkatessani alas jyrkanteelta jolla toveri seisoi. Sen alla kun oli pystysuora pudotus alas. Kauas alas. Puuskittainen raju tuuli sai olon tuntumaan pienelta ja kaariydyin kallioon istuskelemaan. Tovin pallisteltyamme lahdettiin kapuamaan alas. Valosuunnittelu ja hiljaisuuteen luottava aanisuunnittelu oli palkitseva. Molemmat oli suomalaismetsiin verrattuina erilaisia.

Napattiin alhaalla kaupasta lunchboxit ja odoteltiin pimean tuloa. Rannalla olevan temppelin eteen sytytettaisiin valot, ja ranta olisi upea. Mutta kuusi, seitseman tuntia kestanyt hikijumppa ja tuulessa seisoskelu sai retkueemme taipumaan semihamaraan, jolloin oli aika palata hostellille lautalla. Kaansin hostellissa amerikkalaiselle toverille karjalanpiirakoiden reseptin. Miten helvetissa kaannetaan englanniksi "Vaivaa taikina sopivan notkeaksi"?